Arvosteluasteikko:
100 - Täydellinen peli. Oikeuttaa jo konsolin ostoon. Harmi vain ettei tälläistä peliä ole olemassakaan.
99-95 - Lähellä täydellisyyttä. Joka sekunti pelin parissa on silkkaa timangia.
94-80 - Peli jossa on joitakin puutteita. Tästä voi silti vielä maksaa täyden hinnan.
79-65 - Pelit joissa on jo hiukan enemmän puutteita. Lajityypistä pitävät nauttinevat näistäkin peleistä.
64-55 - Peli jossa ei sinälllään ole mitään vikaa, muttei mitään hyvääkään. Alekori kamaa.
49-41 - Peli jossa on menty metsään niin että humahti. Näitä kannattaa välttää viimeiseen asti.
40-0 - Tätä ei kannata huolia edes ilmaiseksi.

Arvostelun lopussa on aina kaksi arvosanaa. Toinen on niin sanottu oma-arvosana jolla kuvataan sitä kuinka paljon itse pidin kyseisestä pelistä. Toisessa arvosanassa taas pyrin antamaan mahdollisimman puolueettoman arvosanan pelille.

Viime viikolla se sitten tapahtui. World of Warcraftin odotettu lisäosa, Wrath of the Lich King löysi tiensä kauppoihin. Kaverin kanssa lähdettiin yöllä kaupunkiin jonottamaan ja jonoa oli sellaiset kaksi korttelia. Koko yöhän sitä sitten piti pelata, mutta nyt on levutus jäänyt vähän vähemmällä kun on muitakin pelejä pelaamatta. Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus ollut lainassa kesästä asti ja peli olisi tarkoitus pelata läpi jotta siitä saisi kokonaiskuvan muodostettua. Infinite Undiscoverykin odottaa korkkaamattomana laatikossa, arvosteluja pitäisi siis olla tulossa.

Mutta ei se niin helppoa olekkaan. Nykyään kun tuo pelaaminen on jäänyt paljon vähemmälle erinäisten syiden takia: Ei vain jaksa. Ainoa peli mikä on lähiaikoina jaksanut innostaa on ollut kyseinen World of Warcraft, vaikkakin nyt lisäosan myötä levutuksen hitaus on syönyt vähän intoa (ei se nyt kuitenkaan kamalaa ole). Porukatkin jaksavat harrastuksesta aina vain nalkuttaa.

Nykyään pelit vain eivät tunnu enää samalta kuin pienenpänä, jolloin 10-vuotias hakkasi sen sadannetta kertaa läpi Nintendo 64:lla Yoshi`s Storyn, tai yritti saada sitä yhtä mitalia legendaarisessa Lylat Wars:sa. Nykyään hyvä jos jaksaa pelata ostamiaan pelejä läpi. Kaapista löytyy monta suuren luokan nimikettä mitkä ovat jääneet pölyttymään muutaman pelitunnin jälkeen: Ei vain jaksa.

Yhtenä syynä tähän voi olla se että nykyään kaikki on niin valmiiksi pureskellun oloista. Pelitalot puskevat varmoja valintoja, hittisarjojen jatko-osia ja omaperäisyys on kortilla. Ja viimeistään pelilehdistä tulee luettua ne arvostelut jotta ei varmasti menisi pennoset hukkaan. Ehkäpä siinä juuri onkin se syy: Kun pelejä hypetetään tarpeeksi lopputulos ei ehkä vastaakkaan sitä mitä itse peliltä odotti. Tai ehkä pelistä tietää jo liikaa kun sen viimein saa itse käsiinsä...

Jokatapauksessa uuden blogin kohtalo on hyvinkin synkkä jos ei pelejä enää jaksa pelata. Eihän arvostelujakaan synny ilman pelin läpäisyä. Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Syksyn paras pelijulkaisu löytyi uusien konsolien latauspalveluista: Nimittäin Megaman 9. Se oli paluu vanhaan pelaamisen kulta-aikaan jolloin pelit olivat haastavia ja pelaajat rautaa. Megaman 9 onkin ollut ainoa peli jonka pariin on tullut palattua useammin kuin kerran nykyaikana. Viimeistä vastusta tosin en ole vieläkään saanut kaadettua, vanhana partana kun en suostu parannus esineisiin ja bossien erikoisaseisiin ensimmäisellä pelikerralla koskemaan, ellei peli sitä vaadi jossain kohdassa. Ehkäpä sitä kauan kaivattua potkua löytyisi legendaarisesta Kuusnepasta ja vanhemmista peleistä, jos ne vain jostain esille kaivaisi...

Näin sitä tuli sitten ensimmäinen blogikin tehtyä. Jollei pelaaminen kiinnosta olet väärässä paikassa sillä tämä blogi kertoo pelaamisesta ja peleistä. Arvosteluja alkaa toivottavasti satelemaan kunhan tässä jaksaa alkaa kirjoittamaan...